Onerva on puolitoistavuotias ja Elli kolmivuotias, kun heidän vanhempansa Kustaa ja Ellen Hakuni kuolevat espanjantautiin, loka-marraskuussa 1918. Myös tyttöjen isoisä saa tartunnan ja menehtyy, ja isoäiti Fiira Hakuni saattaa sinä syksynä hautaan miehensä, poikansa ja miniänsä. Ensin miniän, sitten pojan ja miehen samalla kertaa, samaan hautaan. Miniä ehditään haudata omaan hautaansa, kun pitäjältä kuolee solkenaan ihmisiä ja heidät pannaan maahan kuolinjärjestyksessä.
Rauman vanhalla hautausmaalla Ellen lepääkin erikoisessa kulmassa, jalat miehensä Kustaan ja appensa Fransin päälakea vasten, vinosti sivuttain. Olen ottanut asiakseni kiillottaa Ellenin valkean hautaristin messinkikyltin, kun joku muu tuntematon sukulainen huolehtii miesten kyltin kiillotuksesta. Istutan myös kotkansiipiä Ellenin ristin viereen, molemmin puolin. Panen myöhemmin kotkansiipiä myös miesten haudalle, ja nyt kasvit ovat korkeat ja peittävät messinkikyltit.
I
Sinä syksynä sataa elokuusta alkaen kaatamalla ja viikkotolkulla peräkanaa. Ilma on hautova, merituulet eivät yllä Voiluodon kylän ylle, koska Hanhisten luoto estää pahimmat länsimyräkät. Hyttysiä nähdään vielä syyskuussa, samoin mäkäräparvia, jotka nousevat luodon takaa kuin harmaa sumupilvi.
- Mitä tietänee, sanoo Fiira Hakuni tuvassa hääräävälle kyökkitytölle.
- Sotaa ennen tuli mereltä samanlaisia mäkäräparvia. Ida huljuttaa lautasia punkassa ja nostaa ne pesupöydän reunalle pinoon valumaan. Fiira ottaa pyyhkeen ja kuivaa lautaspinon pohjan ja päällyksen ja sujauttaa lautaset hyllyyn ohuen puuriman nojalle.
- Missä lie metsässä Toivokin taas kykkii riukupaskalla, jupisee hän pannessaan kuivaamiaan luumuja likoon kuppiin.
- Muuta yhteistä Toivon kanssa olekaan kuin huono vatsa, toisella läpipasko, toisella umpi.
Ida herahtaa nauruun pesupunkan äärellä, vaikka muuten on lähes mykkä. Hyvä kyökkityttö, käskeä ei tarvitse, menee ja toimittaa mitä tarvitaan. Rengit sitä vievät riiheen, josta kuuluu kohta kikatusta, mutta pysyvätpä työmiehet talossa, kun ei tarvitse lähteä pihasta pois. Konstit sillä on, kun ei vielä tiineenä ole. Nytkin hyräilee ajatuksissaan vääntäessään pesurättiä kuivaksi ja suoristaessaan sen hellan tangolle kuivumaan.
Fiiralla on oikeastaan kaikki hyvin, mitä nyt maha reistaa ja nostaa karvasta vettä suuhun, kurkkua polttaen. Frans on hyvä isäntä, pitää talon ja tavarat ja joka vuosi on jotain enemmän kuin edellisvuonna. Fiira on kerran huvikseen laskenut talon tyynyt, täytteitä uusiessaan. Frans on tarkka, tyynyjen pitää olla korkeita eivätkä oljet saa tunkea kankaasta läpi. Tyynyjä on tasan kolmekymmentä, omalla väellä. Eikä heitä ollut kuin neljä aikuista ja kaksi lasta, tai oikeastaan viisi aikuista, jos Toivo, hänen vähämielinen veljensä, lasketaan mukaan. Hän ja Frans ja heidän poikansa Kustaa ja tämän vaimo Ellen sekä pojan pienet tyttäret Elli ja Onerva. On puhuttu, että Fransille ja Fiiralle rakennetaan oma mökki pihapiirin länsikärkeen, ja Kustaa ja Ellen saavat talonkirjat.
II
Frans, Kustaa ja Toivo ovat jo toista viikkoa Lääkörannan peltoa raivaamassa Pojun ja Tähtiotsan kanssa. Puut on kaadettu toistalvena ja kaskettu varhain edelliskeväänä. Miehet tekevät työtä yötä myöten ja asuvat Lääkön mökissä, jonka kalustuksena on pöytä, tuoli ja muutama olkipatja lattialla, lieden kupeessa. Kyökkityttö Ida käy päiväreissun kinttupolkua pitkin tuomassa heille muonatäydennystä ja kahvia. Palaa yötä myöten hikisenä, täynnä itikoitten puremia ja jalat verillä risujen raapeista.
Ellenistä Fiira on huolissaan. Tämä ei pääse synnytysten jälkeen kiinni talon töihin entiseen malliin. Huolehtii vain tytöistä, valvoo heidän untaan eikä malta jättää heitä Idan hoiviin. Ottaa tytöt mukaansa joka paikkaan, ei päästä heitä silmistään edes Kustaan veistäessä heille hakohärkiä ja työntäessä vuolemiaan tikkuja käpylehmille jaloiksi. Katselee lapsia isoilla silmillään ja kuitenkin katsoo kaukaisuuteen. Nytkin pitää tyttöjä navetan kammarissa, kun helskyttelee siellä uutta tyynykangasta, niin kuin tyynyjä ei olisi jo tarpeeksi yhdessä huushollissa. Fiira tuhahtaa kiukkuisena. Idakin on tuommoinen vähäpuheinen, ettei vastausta saa eikä edes tiedä, kuunteleeko ja ymmärtääkö se edes aina, mitä hän puhelee. Vaan miesten perään tuntuu ymmärtävän, niiden kanssa nauraa helakasti. On viime aikoina juuttunut renki Isakssoniin, tai renki Isaksson pikemmin Idaan. Kyttää joka nurkan takana minkä ehtii ja riihessä helisee kohta Idan kikatus.
Fiira tarttuu huokaisten sankoon ja lähtee viemään sitä porsalaan, vaikka sanko on vasta puolillaan. Voisi samalla kerätä munat huomista leipomispäivää varten.
III
Sinä syksynä Pyhän Ristin kappelin kellot soivat lähes taukoamatta, kun espanjantauti iskee. Se tulee mereltä, mäkäräparvien mukana ja kaikista varotoimista huolimatta. Hakunilla ikkunat ovat visusti säpissä jo keväästä lähtien, kun huhut ruton kaltaisesta hirvittävästä vitsauksesta alkavat kantautua merenkulkijoitten ja matkustavaisten mukana. Meren rantaan ei mennä eikä mattoja pestä rantakivillä eikä silloilla. Kalastusta jatketaan, monet henkensä pitimiksi, mutta jokuset talot eivät koske veden viljaan merentakaisen tartunnan pelossa. Hakunilla teurastetaan sikaporsaita ennen aikojaan ja pannaan hätävaroiksi suureen suolatynnyriin. Viljalaareja pöyhitään arvioiden. Kahvia hankitaan varaerä. Fiira kuulee ruustinnalta, että tauti tarttuu pisaroista, joissa on basiliskoja. Ne eivät kuole lipeässä eivätkä tulessa eikä niihin pysty mikään, jos ne pääsevät taloon sisälle. Tappavat kokonaisia perhekuntia, köyhiä ja rikkaita. Sitä ruustinna ei sen sijaan kerro Fiiralle, että onnistuu saamaan kellariinsa laatikon sitruunoita matkustavaiselta, joka sanoo niiden torjuvan keripukit, rutot ja espanjankuumeet. Ruustinna leikkaa joka sunnuntai sitruunan viipaleiksi ja tarjoaa miehelleen ja lapsilleen palvelusväen näkemättä. Seuraavana yönä pappilassa käynnistä Fiira näkee unen, jossa mustat kyyt valtaavat tuvan lattian ja lähestyvät luikerrellen Elliä ja Onerva, jotka istuvat puulaatikon vieressä hakohärkineen. Fiira voi vain katsoa kuinka käärmeet lähestyivät tyttöjä, kunnes hätkähtää kirahtaen hereille, paha olo sydänalassa, paita märkänä. Pitää nousta ylös ja kaataa kamferia sokuriin.
Ida hinkkaa tuvan mattoja juurista tehdyllä harjalla pihakiven päällä, sadevesisoikko vieressään. Hän levittää matot kedolle valumaan. Ne pitää kuitenkin ottaa puolikosteina porstuan penkeille kuivumaan, kun alkaa seitsemän päivän rankkasade ukkosmyrskyineen. Porstua alkaa haista ummehtuneelle ja kostealle, ja matot eivät kuivu, vaikka Ida kääntelee niitä ja vie lopuksi riihen orsille kuivumaan. Lopulta aurinko pilkistelee taas Voiluodon taivaalta, ja Ida siirtää matot puun oksille roikkumaan. Niissä ei kuitenkaan ole samaa tuoksua ja kirkkautta kuin meressä pestyissä matoissa, vaan ne ovat sameat ja tuntuu kuin niihin olisi jäänyt tunkkainen kosteus, kun astelee paljain jaloin niiden päällä.
IV
Ellen nousee kangaspuitten ääreltä kiristämään löystynyttä tukkia. Oksennus nousee kurkkuun hänen kumartuessaan lattialle kontalleen. Hän nielaisee, hengittää syvään ja saa alkavan pahanolon pois. Noin, tukki kiristyy naristen ja löysinä roikkuneet loimilangat saavat uutta ryhtiä.
- Onerva, pois sieltä, parahtaa Ellen, kun nuorimmainen konttaa kangaspuitten alle.
- Onelva lämpyttää polkusia, hihkuu Elli.
- Pois Onerva, sormet sattuu. Ellen tarttuu vastaanharaavaa Onervaa hihasta ja vetää tämän pois puitten alta. - Tässä on kudekerä, pelaa sillä. Ellen antaa molemmille oman kerän ja istahtaa penkille. Hän hivelee kädellään pellavakankaan pintaa ja rauhoittuu. Harmaalla pohjalla mustia ja ruskeita raitoja. Hän kuvittelee kankaan eriväriseksi. Vaan tehtävä on sen mukaan, millaisia kuteita on. Korissa on etupäässä tummia ja himmeänvalkoisia kuteita. Ellen näkee unta punaisesta ja keltaisesta ja papin viitan sinipunaisesta. Pihalan Anni on kerännyt niityiltä kasveja, keitellyt niitä rannalla isossa padassa ja kastanut villoja väripataan. Jospa saman pystyy tekemään matonkuteille? Vaan uskaltaako rantaan mennä, kun Fiira vahtii joka askelta ja kieltää väkeä menemästä lähellekään basiliskomerta. Menisi hän ainakin niitylle keräämään kasveja, kun ensin tiedustaisi Annilta, mistä kasvista värejä tulee. Aitassa on viraton patakin, joutaa hänelle. Jospa tekisi nuotion riihen taakse ja kantaisi vedet siihen. Vaan mistä kantaisi, kun Fiira vahtii sadevedetkin ja pitäisi hänen värjäyksiään houreena? Mereltä asti ei jaksaisi kantaa. Kyllä rantaan pitää päästä padan kanssa. Ida saa katsoa tyttöjä sen aikaa. On pakko saada värikkäitä kuteita. Ja mustaa joukkoon, kirkkaan raidan viereen.
V
Ensin Hakunilta sairastuu väen puolelta renki Isaksson, ja sitten renki tartuttaa kyökkityttö Idan. Idasta pisarabasiliskot lentävät vähäflikka Raakkeliin, ja Raakkelin yskänpärskeet saavat helpon saaliin hänen äidistään, piikaleski Joelssonskasta, joka on keuhkovaivainen.
Fiira käskee lämmittää saunan niin kuumaksi, että silakka seinässä paistuu. Siellä piti basiliskojen irrota kehosta ja huuhtoutua kylmän veden mukana pois. Tosin ruustinna on väittänyt, ettei niihin mikään auta, Jumala vain. Hätä panee Fiiran kuitenkin toimimaan, kun ei joutenkaan osaa kuolemaa odottaa. Hän pesee itse talon ovenrivat ja kahvat lysolilla, repii liinavaatearkustaan kaksi vanhaa lakanaa kamferikääreiksi ja varaa vaivihkaa arkun pohjalle valkeita paitoja kuolinliinoiksi.
Basiliskot ovat näin rantautuneet Hakunin pihapiiriin. Tehtyään minkä voi Fiira kuluttaa kallisarvoista päiväsaikaa hartaudenharjoituksiin, mumisee pipliansäkeitä ja rukoilee aina kun välttämättömiltä töiltään ehtii. Hän sallii jopa järjestää hyppyseurat Hakunin isossa tuvassa kylänväelle. Emmanuel Kustaanpoika Helkylä, Ellenin isä, on pitäjänkuulu saarnaaja, joka kiertää Uudellakirkolla asti pitämässä seuroja. Tavallisissa oloissa Fiira nimittelee Emmanuelia vanhan kirjan mieheksi. Häntä hävettää, kun muistaa vuoden takaisen kirkonkokouksen, jossa Emmanuel kuulemma suureen ääneen vaati, että tuomiokapitulilta anotaan vanhaa kirjaa kirkon käsikirjaksi. Ja miten väki oli innostunut Emmanuelin sanoista ja kääntynyt pois kirkosta, ruvennut juoksemaan Helkylässä seuroissa. Harhaoppia, kirkonvastaista toimintaa, sanoo ruustinnakin. Ei ihme, että Ellenkin on outo lintu.
Tupaan kannetaan pitkiä pihapenkkejä ja lattialle levitetään olkia polvirukouksia varten. Kuitenkin, kaikista uhrauksista ja vaivannäöstä huolimatta, ennen kuin kahta viikkoa on kulunut, Isaksson, vähäflikka Raakkeli ja Joelssonska menehtyvät basiliskojen kuristusotteeseen. Vahvin heistä, Isaksson kuolee ensimmäisenä, vain kaksi päivää sairastettuaan, tukehtumalla, keuhkojen koristessa. Kauimmin kituu heikoin Joelssonska.
Väki kummastelee Isakssonin äkkikuolemaa ja pitää sitä Jumalan varoituksena riiaamisesta Idan kanssa kesken työajan. Isaksson, vähäflikka ja hänen äitinsä haudataan säädylliseen riviin edellisen kuolleen kanssa, joka sattuu olemaan vakavarainen isäntämies. Nyt ei katsottu rahaa, ei asemaa, vaan jokainen kuollut sai samansuuruisen kuopan järjestysnumeron perusteella. Kappelin kellot kumisevat kuin viimeistä päivää, aamusta iltaan. Ihmisillä on kiire haudata kuolleet omaisensa pois alta, ennen kuin itse ovat hautausjonossa.
Ida nousee kahdentoista makuupäivän jälkeen horjuville jaloilleen pienessä väentuvassa, jossa sairastuneita hoidetaan kamferikääreillä ja konjakkitipoilla. Hän alkaa saman tien toimitella kyökkiaskareita, kuin ei olisi pois ollutkaan. Isakssonia hän tuntuu haikailevan, on entistä hiljaisempi ja lopettaa hyräilyn tyystin. Riihelle hän ei enää mene, vaan suuntaa katseensa Elliin ja Onervaan ja istuu heidän kanssaan tuvassa, kun Ellen on poissa. Antaa tytöille vikuuttuneita kuppeja ja lusikoita hupilaisiksi. Missähän se Ellen nykyään käyskelee?
VI
Ellen kulkee metsän reunaa. Hän on heittänyt tyhjän jauhosäkin vasemman olan yli selkään roikkumaan. Oikealla kädellään hän työntelee korkeita heiniä ja kukkia tieltään. Horsman lehdistä tulee kirkkaan keltaista, oli Pihalan Anni sanonut. Koivun lehdistä taas helakampaa kellervää. Ne kun vielä sekoittaa keskenään, mahtaa tulla voimakas väri. Ellen nopeuttaa askeliaan ja suorastaan juoksee takaniitylle, joka on horsmien valtaama. Keruu on hidasta, mutta säkin pohja täyttyy pikkuhiljaa. Häntä naurattaa, kun hän ajattelee, miten on saanut kaiken tehtyä Fiiran huomaamatta, ja miten on onnistunut viemään jo muutaman pussillisen nokkosia rannan lepikkoon. Ne oli kerätty tunkion reunasta, jossa hän oli kyykkinyt polvillaan rengin rukkaset kädessä. Fiira oli kulkenut ohi laskinämpärin kanssa, porsalaan, itsekseen mumisten, sivuilleen katsomatta. Ellen oli laskenut päänsä nokkosten taakse piiloon ja polttanut korvalehtensä, mutta oli ollut hiljaa, kunnes Fiira oli hävinnyt navetan ovesta sisään ja sieltä sitten kanalaan. Hän luo vielä silmäyksen myöhäisiin unikoihin, jotka olivat kukkineet koko kesän, ankarista sateista huolimatta.
Säkit ja pussit ovat kevyitä kantaa, vaikka rantatie on vain kapea polku pitkän ruohon keskellä. Ellen kulkee paljain jaloin eikä välitä nirhamista. Sipulinkuorista saisi myös hyvää keltaista, mutta mistä hän ne kuoret saisi, kun sipulit ovat vielä maassa ja vanhat sipulit Fiiran kellarinavaimen takana? Ellen jättää horsmasäkin lepikon suojiin ja peittelee sen näkyvistä. Vielä olisi tuotava pata rantaan ja iso puukauha tai keppi. Jospa katkaisisi vain paksun oksan ja kuorisi sen? Pitäisikö oksan antaa kuivua? Ellen tarttuu tukevaan pajun oksaan, joka taipuu, muttei taitukaan. - Pahkena, kiroaa Ellen. Vaikka miten vääntää, oksa ei katkea, vaan ainoastaan halkeilee pituussuuntaan. Terävä kivi. Ellen löytää litteän kiven ja sahaa sen reunalla oksan säiettä, kunnes se antaa periksi ja irtoaa rungosta. Ellen kuitenkin heittää kepin pusikkoon, kun kuoriakin pitäisi kynsin ja hampain. Pitää ottaa padantuontireissulla mukaan veitsi ja kirves. Eri väreille tarvitaan mieluiten oma kauha, oli Annikin sanonut.
Ellen istahtaa rantakivelle lepäämään. Hän katsoo ulapalle erottaakseen Mannervedestä sen pienen kohdan, josta laivat pääsevät avomerelle, Ruotsinmaalle ja Amerikkaan asti. Kustaan Aukusti-veli oli lähtenyt Titanicilla Amerikkaan, kun talo määrättiin tulevaksi Kustaalle. Yksi kirje oli vuoden päästä tullut Minnesotan Gilbertistä, jossa Aukusti kehui oloaan. Siinä oli seisonut, että Kustaa se vain rakentelee kiviaitoja, kun minä poika ajelutan tyttöjä omalla kaarallani. Ellen olisi mieluusti halunnut autoajelulle. Hän haaveilee siitä, että istuu Aukustin kanssa korkealla liikkuvassa pelissä ja katselee maisemia ja tuntee vauhdin kehossaan. Äkisti Elleniä värisyttää vilu. - Joku kulki hautani yli, sanoo Fiira joskus, kun häntä puistattaa jokin salainen. Ellen nousee kiveltä, oikoo hamettaan ja pudistelee roskat jakustaan. Fiira alkaa kohta ihmetellä, missä hän on. Kulkee ripeästi, työntelee tieltään korkeita mesiangervoja. Mitähän väriä noin voimakastuoksuista kukista tulisi? Pitääpä tiedustaa Annilta. Mieluiten hän kyllä laittaisi väriä unikoista, lempikukistaan. Niitä vain tarvittaisiin niin paljon, ettei mistään ikinä saisi. Ja Fiiran pihamaalta ei unikkoja pataan pistetä.
VII
Ellen istuu louskuttamassa ja odottaa, että Fiira tekee päivittäisen porsalan ja munalan kierroksensa. Hän ehtisi siinä ajassa poistua pihasta patoineen rantaan. Hän oli tehnyt etukäteisvalmisteluja, vienyt vesurin lepikkoon, kätkenyt visusti maahan kivien alle, kasvisäkkien viereen. Elli ja Onerva olivat Idan kanssa tuvassa leipomistouhussa.
Ida on kyynärpäitä myöten kaukalossa alustamassa leipätaikinaa. Hän vuolee nyrkistään kummallekin tytölle palan makusteltavaksi. Elli lättää pullean kouransa kaukaloon ja yrittää ryöstää lisää, mutta Ida antaa luunapin näpeille, kuten Fiirakin, kun hermostuu tyttöihin. Elli hymyilee ja nuolee napsautettua kohtaa, johon on tarttunut taikinanokare, mutta Onerva rupeaa parkumaan.
- Äitiisi tulet, sanoo Ida. - Missä äiti tulee, kysyy Elli.- Ei se nyt tule vielä, olkaa nyt kiltisti.
Ida nostaa taikinakaukalon lieden kupeelle, peittää sen liinalla. Pesee kätensä vadissa ja unohtuu istumaan arkun päälle ikkunan eteen. Puintiaika oli käsillä. Koko muu talon väki häntä, Fiiraa ja Elleniä lukuunottamatta on pellolla elonleikkuussa ja lyhteitä sitomassa. Hänkin menisi riihelle loukuttamaan.
Odottaessaan reitin vapautumista Ellen katsoo navetankammarin piironginlootaan, jossa on valokuvarasia. Hänen rippipukunsa on kaunis. Siinä on korkea kaulus, leukaan asti. Kauluksesta putoaa alas virkattu pitsiruusuke, musta, kuten pukukin. Hihoissa on puffit. Hän muistaa rippipapin, joka oli ottanut hänet, saarnaajan tyttären, tarkkailun alaiseksi. Oli kysynyt, että missäs se Emmanuel nyt marhaa, kun ei ole kirkossa näkynyt? Hän oli sanonut, että se on saarnamatkalla Untamalassa päin. Pappi oli hänelle vielä tokaissut, että ei ihme, ettei siitä kiertokoulua valmistelevan komitean työstä tule mitään, kun yksi jäsen matkaa maailmoja. Niin kuin Ellen siitä jotain olisi tiennyt. Häntä hävettää vieläkin, kun joutuu aina isän takia silmätikuksi.
Ankarampaakin heillä oli ollut kuin muilla. Jokuset tytöt saivat vapaasti olla ja juosta pitkin metsiä ja mantuja, mutta heillä ei saanut tuvasta poistua sunnuntaisin ennen kirkonmenoja ja isän saarnatuntia. Mitään työtä ei pyhänä saanut tehdä, ei edes käsityötä. Missään ei saanut käydä, muuta kuin kirkolla tai seuroissa. Ellen hymähtää ja ottaa hyppysiinsä Kustaan kuvan. Pihalle oli nostettu pyöreä pöytä, jonka päällä oli tuuki. Kustaa nojaa pöytään oikealla kyynärpäällään ja katsoo suoraan valokuvaajaan. Ellen muistaa Aukustin hymyn. Kustaa ja Aukusti olisivat molemmat tahtoneet hänet, mutta Emmanuel antoi hänet Kustaalle. Elleniä hymyilytti. On Kustaa hyvä mies, tulee isäänsä, jota ei vaakatasossa nähdä kuin öiseen aikaan. Talo kasvoi, laarit täyttyivät, elukoita tuli lisää. Jokin vaan kaihertaa sisällä, koko ajan. Aviovuode on lämmin, mutta on kaipuu jonnekin kauas. Unissaan hän näkee itsensä Aukustin kaarassa, nauramassa hattu päässä, uumalta tiukka hame yllään. Aukusti ilkikurisine silmineen siinä vieressä. Ellenin vatsassa vihlaisee.
VIII
Fiiraa kirveltää. Tietysti talo menee pojalle, mutta olisiko Ellenistä avainnipun kantajaksi? Tuolla se nytkin marhaa pitkin ketoa kukkiaan keräämäässä, kuin piston saanut. Luulee ettei kukaan huomaa. Mitä kyläläisetkin mahtavat puhua, kun emäntä karaa pitkin mäkiä ja jättää mukulansa kyökkipiian helmoihin, niin kuin ei Idalla olisi ollut tarpeeksi tekemistä talon töissä. Vaan ei Ellenille henno kuitenkaan sanoa, kun sille herahtaa vedet silmiin, kun hiukankin poikkipuolin sanoo. Ja kilttejä lapsiahan Elli ja Onerva ovat, pysyvät jaloista pois, keskenään toheltavat paijujensa kanssa tuvan nurkassa.
Kustaa on tyttöjen perään, liikaakin, talven illat oli istuskellut tyttöjen jakkaralla ja veistellyt muka puueläimiä. Olisi tehnyt mieluummin vaikka puurokauhoja. Fiira nousee huokaisten. Ei hänellä kuitenkaan hätäpäiviä ole, niin kauan kun terveenä pysytään. Pitäisi kai olla kiitollinen, että heillä selvittiin niin vähällä espanjankuumeesta, vain kolme alustalaisten puolelta oli mennyt. Hanhisista oli mennyt kokonaisia perhekuntia ja Voiluodolta vain joku sieltä toinen täältä. Ja hyvä kai on, että talonkirjat tehtiin Kustaalle ja Ellenille, niin on kaikki sitten aikanaan selvää. Frans oli jo suunnitellut heidän vanhain mökkinsä paikan tuulensuojaan alarinteeseen ja katsonut metsästä puut siihen. Talvella rupeisivat kaatamaan ja touosta päästyä mökki sitten nousee. Kai sinne tottuisi. Vaan avaimista Fiira pitäisi kyllä edelleen huolta, eihän Ellen edes tiedä mikä on kellarin avain ja mikä aitan. Ja unohtaisi varmaan pistää ovet säppiin. Ja voisi hän muutenkin isossa tuvassa katsoa perään, että kaikki sujuu entiseen malliin. Mitä hän siellä pikkumökissä päivät tekisi, kun Jumala on antanut terveyttä tähän ikään yllin kyllin.
IX
Toivo on ollut pois jo kahdelta ruualta. Aamupuuron oli syönyt, noussut pöydästä ja painunut tapansa mukaan metsään.
– Riukupaskalle kiirus, kiusaa Fiira veljeään tavan takaa, itsellä kun on tekemistä että saa jotain ähistettyä kerran päivässä. Fiiran maha pömpöttää tiukkana ja täynnä ilmaa, joka vaatii ulostuloa. Tätä taas Toivo naureskelee hampaaton suu virneessä, niin että Fiira saa tuiskaista Toivoa rätillä päin näköä.– Menetkös siitä vähämieli, töillesi!
Vaan nyt ei kuulu Toivoa edes iltaruualle, vaikka silavankäry leijailee ulos asti. Toivon mieliapetta, läskisoossi. Fiira tyhjentää vesiämpärin hellalla oleviin kattiloihin ja lähtee ämpäri kädessä ulos jotain toimittaakseen. Ei näy Toivoa pihassa, ei edes navetan ylisillä torkuilla. Fiira jättää tyhjän ämpärin kaivon viereen ja kävelee Takaniitylle päin katsomaan, olisiko Toivo siellä jotain toimittamassa.
- Mikä sitä Toivoa nyt pitelee, hän jupisee. Takaniityn lato on tyhjä. Fiira tuntee sieraimissaan meren tuoksun. Olisiko Toivo mennyt rantaan, hänen varoituksistaan huolimatta istuskelemaan ja höpöttelemään rantakiville, kuten joskus teki? Uskaltaisiko katsomaan? Fiira pelkää kuollakseen merentakaisia basiliskoja, mutta rantaan hän nyt rynnistää.
Ellenin pata porisee ja kuplii. Hän oli lahjonut vehnäspitkolla Toivon tuomaan kottikärryillä padan ja klapikuorman rantaan, ja oli vannottanut, että asiasta pitää olla vaiti tai tapahtuu jotain kauheata. Nyt padassa porisevat horsman- ja koivunlehdet, ja säkillinen matonkudetta odottaa vieressä. Ellenin silmät loistavat innostuksesta ja hän huudahtelee taukoamatta Toivolle, joka istuu kivellä ja puhelee vedenväelle, niin kuin hän sanoo.
– Höpötelköön, ajatteli Ellen, pysyypähän apuna, jos tarvitaan. Ja osaa se olla hiljaa, ja jos puhuu, ei sitä kukaan usko.- Topi höpöttelee, sanovat aina.
Puskat kahahtavat ja Fiira tupsahtaa hengästyneenä rantaan, kuin olisi pudonnut näyttämölle yläilmoista. Ellenin naama valahtaa, samoin Fiiran. Toivo jatkaa höpöttelyään, naureskelee jotakin. - Sussiunatkoon, henkäisee Fiira.– Mitä täällä tapahtuu?
X
Viikkokausia kestävät sateet alkavat syyskuussa, kun vilja on juuri saatu puitua. Ne jatkuvat lokakuulle ja Ida sairastuu uudelleen, makaa kalpeana väentuvan nurkkasängyssä. Hän on vielä heikko espanjankuumeen ensimmäisestä aallosta.
- Tämä on tavallista räkätautia, toteaa kupparin muori, joka kulkee talosta taloon sarvettamassa ihmisistä sairasta verta pois.
- Ei tämä ole kuolemaksi, pitää itsensä vaan lämpösessä.
Ellen pelkää Idan puolesta, koska tämä ikään kuin liukuu pois, hän näkee sen, että Ida on irti ruumiistaan. Isakssonia se kaipaa, raukka, niin että riutuu olemattomiin, ei syökään mitään, näykkii vaan. Ellen on kuitenkin tyytyväinen Idasta, koska saa näin aikaa kiehutella pihassa, navetan katoksen alla värikeitoksiaan. Fiira oli komentanut kiivaasti hänet rannasta pois.
Kustaa oli tehnyt hänelle oman keittopaikan, rakentanut kivistä tulisijan padan alle ja tuonut seinustalle puita ja risukrääkkejä. Oli jopa katsellut hänen värjättyjä kuteitaan ja sanonut, että niistä tulee hauska liina. Hauska, sitä Ellen juuri haluaa! Mutta ei mikään liina kuteista, vaan matto! Eikä Fiirakaan ole poikkipuolin hänen värjäämisensä kanssa, mitä nyt tuhahtelee. Katselee uteliaana hänen aloittamaansa keinutuolin mattoa, jossa oli mustakeltainen ruusupolvisidos. Ei sano mitään, mutta ei moitikaan.
XI
Lokakuun lopun päivä on hämärä. Kaiken yllä leijuu samea usva. Elleniä hytisyttää. Kylmät väreet kulkevat hänen selässään. Jalat ovat kastuneet pihan heinikossa ja vaatteet tuntuvat märiltä. On alkava päänkipu ja hän aivastelee muutaman kerran. Hengittäessä tuntuu kyljessä ikävä vihlaisu. Ellen kietoo käsivarret ympärilleen ja hieroo itseään lämpimäksi, hyppii ilmaan. Pakko saada tämä erä loppuun. Hän siivilöi pitkävartisella siilalla lehtiä pois vedestä ja upottaa avatut kuteet puukoukulla kiehuvaan veteen. Pata hohkaa lämmintä ja Ellen saa uutta intoa, kun kädet lämpenevät. Hän upottaa loputkin kuteet pataan ja alkaa nostella ensimmäisiä koukkuja ylös. Hän vie koukut navetan eteisen poikkihirsien
päälle, niin että kuteet saivat vapaasti roikkua ja kuivua ilmavirrassa.
Viimeisiä kuteita nostaessaan Elleniä huimaa ja hän horjahtaa. Kuteet putoavat maahan. Mikä nyt on, täytyy päästä pitkälleen lämpimään. Hän tuntee jyskyttävät sydämenlyöntinsä kaikuna päässä, ankaraksi yltyneen säryn takaa. Kun Ellen hoipparoi tupaan, hän kaatuu lattialle Fiiran ja tyttöjen pelästyneitten silmien alle, silmät kuumeesta kiiltäen ja hengityksen vinkuessa. Tupa vilistää silmissä kuin Turun maailmapyörä, jossa hän oli kerran ollut, Kustaan kanssa, kun oli kihlamatkalla Turun sukulaisissa. Olivat menneet hevoskyydillä juna-asemalle, jonka takana olevalla Raunistulan niityllä oli kiertävä ulkomaalainen sirkusseurue ihmehärveleineen. Hän oli nauranut ja pelännyt ja tarrannut Kustaaseen kiinni. Kustaa oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen ja nauranut myös, kuin veljensä Aukusti, kerrankin. Sen jälkeen Kustaa ei paljon nauranutkaan, teki vaan töitä kaiket ajat. Ellen alkoi kikattaa kouristellen lattialla ja sanoi, että Amerikan Aukusti naurattaa häntä.
- Herraisä, hourailee kuumeessa, parahtaa Fiira tajuten, että vihollinen on juuri nyt tehnyt yllätyshyökkäyksen hänen tupaansa. Ellen sen oli itse tuonut mereltä, kun meni rannalle värejänsä keittelemään. Fiiraa värisyttää. Hänen kotiinsa on tullut murhe, ja hän valmistautuu jo kohtaamaan sen. Kuolinpaidoista ei ollutkaan kotiväelle mennyt vielä yhtään.
XII
Fiira nostaa Ellenin tuvan nurkkasänkyyn voimattomiksi valahtanein käsin, henki salpautuneena kivuliaasti kurkkuun. Ottaa sydämestä, kamferia tarvittaisiin ja miehille sana. Fiira huutaa alustalaisen navetalta tupaan ja käskee tätä ottamaan tytöt mökkiinsä ja lähettämään miehille sanan. Elleniltä pitää saada märät vaatteet pois ja kuiva paita tilalle, paksut vällyt päälle, vapisee kuin horkassa, hourii silmät kiiltävinä.
Miehet palaavat sahalta, juuri kun Fiira on saanut rimpuilevalle Ellenille kuivan paidan päälle ja rauhoitettua tämän sänkyyn peittojen alle, pirtuveden lämmittämänä.- Ellen on kuumeessa, hourii toispuoleisia, lysähtää Fiira.
- Jumal antakoon, tokaisee Frans ja putoaa penkille, unohtuu istumaan, vaikka saappaitahan hänen pitää riisua jaloistaan. Kustaa kiirehtii Ellenin luo, kumartuu katsomaan. - Ota nyt herraisä ne kuraiset saappaat jalastasi, parkaisee Fiira.
- Ellen. Kustaalle nousee pala kurkkuun. –Missä Elli ja Onerva ovat?
- Hennin tuvassa, annetaan olla siellä, ettei tartu, jos on vaikka sitä.. Fiira ei uskalla sanoa loppuun asti.
Ellen näyttää nukkuvan rauhallisesti, mitä nyt yskähtelee unissaan, kuin kokeeksi, saadakseen roskan pois kurkustaan.
- Jos minä tyttöjä, sanoo Kustaa osaamatta asettua aloilleen, osaamatta riisua saappaita, pelon kouristaessa rintaa.
- Älä sinne sotkeudu, Henni hoivaa tytöt. Saappaat pois jalasta ja kuivat sukat pankolta jalkaan. Käykää iltaselle, potti on hellalla, minä valvon Elleniä.
Kustaa pitää kuitenkin päänsä ja syöksyy ulos, sumuiseen iltaan, hatutta päin. Tulee hetken kuluttua takaisin, itkevä tyttö kummallakin käsivarrellaan.- Ei näitä sinne jätetä, tautia sielläkin ollut. Ellen tokenee, haluaa nähdä tytöt. Mutta ei Ellen tokene. Hän tulee jollain lailla tajuihinsa vielä seuraavana päivänä kuumeisen yön jälkeen, kamferikääreet rinnan ja kurkun ympärillä. Heittää kähisten kaiken pois yltään ja tahtoo ulos, raittiiseen ilmaan. Fiira tainnuttaa hänet viinaryypillä ja miehet lämmittävät saunan ja valmistavat tervarätit. Ellen kuskataann saunaan ja pidellään kiinni, tervahauteiden alla, kun löylyä heitetään kousalla peräjälkeen. Lopuksi puolitiedoton Ellen kiedotaan vällyihin ja kannetaan takaisin tuvan sänkyyn, johon nukahtaa kuuman totin ja tervalöylyjen uuvuttamana.
- Pitäisikö pappia, tokaisi Frans.- Ei ainakaan isää, kuuluu vällyjen seasta kirkas ääni. Kustaa hätkähtä Ellenin ääntä. Noinhan se puhui, tuolla ilkamoivalla äänellä tyttönä kihla-aikana.
- Eikö se nukukaan. Taitaa tehota tervasauna, ilahtuu Fiira.
Yöllä Ellen nousee istumaan, tarttuu kurkkuunsa, repii sitä hengityksen vinkuessa ja keuhkojen koristessa. Tytöt pillahtavat itkemään pelottavia ääniä, aikuiset huutavat ja Frans lähtee kylään tohtoria tiedustamaan ja Emmanuelia hakemaan, mutta ennen kuin lääkäri laukkuineen tai Emmanuel pyhine kirjoineen ehtii tyttärensä luokse, Ellen lysähtää vuoteelle kuolleena. - No, ehdittiin ainakin kutsua isänsä paikalle, ajattelee Fiira väsyneenä, kun kaikki on ohi. - Ei tule sanomista.
Äiti oli nukahtanut pois ihan hiljaa. Minä hänet löysin, kun saavuin Satakunnan keskussairaalaan. Mustaihoinen hoitaja tuli vastaan ja sanoi, että juurihan rouva oli elossa, kun hän kävi siellä. Äiti ei ollut nähnyt mustia ihmisiä eläissään montakaan. Näki viime hetkillään.
XIII
Ellen pestään, vaikka saunareissusta ei ole ehtinyt kulua puoltakaan päivää. Fiira ottaa ensimmäisen kirstunsa kuolinpaidoista, pukee sen Ellenin ylle ja kiinnittää valkoisen kiristyssiteen Ellenin leukojen alta. Rusetti tulee hassusti päälaelle, joten Fiira päätyy umpisolmuun ja leikkaa vielä hapsut pois. Kustaa kantaa Ellenin makuukammariin, Fiiran petaaman lakanan päälle. Ikkuna avattaan ja kynttilät sytytetään. Emmanuel lukee kirjaansa ja siunaa lopuksi tyttärensä polvistumalla vuoteen viereen ja pyytämällä tämän syntejä anteeksi. Veisataan virsi, jonka jälkeen Kustaa kantaa Ellenin sylissään riihen laudoille. Tytöt jäävät tupaan suu auki, silmät suurina ja kuivina.
Sywällä surulla ilmotamme, että Herra on hyväksi nähnyt poiskutsua rakkaan vaimoni ja lasteni hellän äidin, talon emännän (Ellen Hakunin o. s. Helkylä, joka lyhyen mutta ankaran taudin murtamana waipui kuolon uneen Woiluodolla lokakuun 25 pnä 1918, 31 w. 11 kk. 11 pv ikäisenä. Suureksi suruksi ja kaipaukseksi minulle, 2 pienelle tytölle, isälle ja äidille, 3 weljelle, 2 sisarelle, 2 sedälle, 1 tädille ja minun wanhemmilleni sekä muille sukulaisille ja tuttawille. Elli, Onerva ja Kustaa Hakuni.
XIV
Ennen kuin Ellen ehditään haudata, Kustaa ja Frans sairastuvat eivätkä pääse hautajaisiin. Paikalla on vain Ellenin kotiväki ja Fiira. Elli ja Onerva jätetään tupaan Idan huostaan, joka oli noussut jo toisen kerran jaloilleen taudin kourista. Hän valmistaa salin pöydälle hautajaiskahveja. Fransin ja Kustaan tautipetit oli siirretty väentuvan puolelle. Muuten Fransin ja Kustaan tauti näyttää helpommalta kuin Ellenin nopea ja ankara kuolinkamppailu. Paranisivat varmaan, kun räkä hellittäisi ja keuhkot lakkaisivat rahisemasta.
Kustaasta Fiira on kuitenkin huolissaan, sillä tämä ei ole juurikaan puhunut Ellenin kuoleman jälkeen, on väistänyt tyttöjäkin, mennyt ulos juuri kun on tullut sisään. Ei ihme että on saanut tartunnan kylmässä laukatessaan. Vaan sanottiinhan tästä espanjankuumeesta, että se vie parhaat voimat, nuoret ja terveet ja säästää raihnaat vanhukset ja lapset.
Hänet oli kumminkin kaksi kertaa säästänyt, vaikka kupparska oli kyllä sanonut, että tämä toinen tauti on vain räkälenssu. Koville sekin silti ottaa, tuntuu kuin kaikki voima olisi kadonnut käsistä, ja pitää istua aina jotain toimitettuaan. Ennen hän ei ollut levännyt päivisin, vaan vasta illalla mennyt maata ja nukahtanut heti.
Nyt ei uni tullut, vaikka oli väsynyt. On alituinen ikävä Isakssonia ja Elleninkin ajatteleminen tuo vedet silmiin. Elli ja Onerva roikkuvat hänessä ja kysyvät äitiä, koska tulee. Fiira oli sanonut, että äiti pääsi taivaaseen Jumalan luo. Painottanut Jumala-sanaa.
Yhdeksän päivää Ellenin kuolemasta kuolee Kustaa, huolimatta valoisista toiveista ja lääkärinhoidosta, Fiiran kääreistä ja viinatoteista, jopa konjakkia oli saatu kirkolta tulleelta matkustavaiselta. Samaan polttavaan keuhkokuumeeseen menee Franskin, päivä Kustaan kuoleman jälkeen.
Fiira poistaa kääreet kummankin rinnoilta, pesee Idan kanssa heidät ja ottaa kirstusta kaksi isointa kuolinpaitaa, pukee miehet ja leikkaa lisää kiristyssiteitä leuan tueksi. Niitä hän ei ollut arvannut etukäteen tehdä. Miesten pään päälle ei enää tule rusettia kuten Ellenin, vaan tiukka umpisolmu, varmoin käsin. Vasta kun kaikki on tehty, miehet kannettu riihen laudoille, Fiira valahtaa tuvan keinustuoliin.
- Ei ehditty edes niitä mökin puita kaataa. Mihin tästä joutaa tyttöjen kanssa, ilman miehiä? Tyttöjen isoisä Emmanuel tulee taas pyhän kirjan kanssa. Mukana on hänen pikkuruinen vaimonsa Anna ja Olga Maria, naimaton tytär, Ellenin rotevanpuoleinen sisko.
- Olga tulee tyttöjä hoivamaan, selittää Anna hätäisesti. Sinulla on olemista omissa asioissasi.
- Kyllä täällä tytöistä huolehditaan, Idakin tuossa apuna, tokaisee Fiira ponnettomasti, yhtäkkiä jotenkin kutistuneena.
- Voidaan jäädä avuksi hautajaisiin saakka ja viedä sitten tytöt Helkylään. Emmanuel tuumasi, että sinä kuitenkin tahdot jäädä maillesi, onhan tässä torppia.
- Talohan kuuluu tytöille, posmottaa Anna kiihtyneenä ja puhuu samaan hengenvetoon perukirjat ja talonmyynnit. Fiiraa kylmää, ahdistaa. Kylläpäs Annaa nyt puhuttaa, yleensä niin hiljainen. Tytöt jäisivät tietysti kotiinsa.
- Ei torpan väkiä voi sanoa ylös, torpat kuuluvat heille. Vaan jos itse lähtevät. - Onhan väentupamökki talon. Siinä on kammareitakin, pistää hiljaisena pysytellyt Emmanuel väliin.
- Jos saatetaan ensin vainajat maahan, ja ajallaan asiat.
Fiiralta ei ole itku kaukana. Hän hakee piirongin laatikosta pännän ja paperiarkin ja kysyy Emmanuelilta apua kuolinilmoitukseen, kun jo kaksi oli tehnyt, niin mitä nyt vielä pitää laittaa. Ellenkin siunattu niin pikaisesti, että eikö pitäisi vielä muistaa ja kunnolla siunata samalla, miesten kanssa.
Istuvat vierekkäin tuvan pöydän ääreen ja Anna ja Olga nostavat kamarista päiväunilta heränneet tytöt syliinsä. Onerva alkaa itkeä, ja Elli katselee hymyillen kaikkia.
Samana päivänä lähtee Länsi-Suomen Sanomiin painettavaksi Kustaan kuolinilmoitus, sillä on kiire saada Kustaa Ellenin viereen siunatuksi.
Raskaalla murheella ja katkeralla kaipauksella ilmoitamme, että Herra on hyväksi nähnyt poiskutsua Ellin ja Onervan hellän isän talonisäntä Kustaa Wilhelm Hakunin joka ankaran keuhkokuumeen murtamana seurasi vaimoaan kuolon uneen kotonaan Woiluodolla Marraskuun 1 pnä 1918 32 w 11 kk wanhana. Suureksi suruksi ja kaipaukseksi kahdelle lapselle, isälle ja äidille, 1 weljelle ja sisarelle y.m. sukulaisille ja tuttavile. Koht joudun minä hautaan, ja annan teit mun rakkaan’, kaikk’ Herran haltuun tääll’, Ah olkaat walmiit aina, kyll Herra armons lainaa Ja yhteen auttaa wiel’.
XV
Ellen siunataan siis toistamiseen, miehensä ja appensa kanssa. Talo tyhjenee kerralla ja Fiira kulkee hautajaisvieraiden lähdettyä huoneissa saamatta mistään otetta. Emmanuelin ja Annan kanssa oli puhuttu, että ollaan näin perukirjoitukseen asti ja katsotaan sitten eteenpäin. Väki jatkakoon työtään niin kuin ennenkin vuoden loppuun, ja Elli ja Onerva ovat hänen ja Idan hoivissa. Olga olisi ottanut tytöt saman tien Helkylään, mutta Emmanuel toppuuttelee häntä katsellessaan Fiiran hiljaista hahmoa. Sovitaan kuitenkin, että Emmanuel kutsuu laillisen ihmisen kirjaamaan Kustaan ja Ellenin tarkan omaisuuden ylös, musteella präntättäväksi, sellaisena kuin se kuolinhetkellä on.
- Mitään ei ole otettu, kaikki on niin kuin oli. Omani tiedän, sanoo Fiira. Kirjat on Kustaalle ja Ellenille. Kaikki jää Ellille ja Onervalle. Fiira huokaa. Kaikki on sumussa, kuin liekki olisi puhallettu sammuksiin. On niin pimeääkin, tuuli ja sade vonkuu nurkissa eikä missään näy valoa eikä tulia. Tässäkö tämä elämä nyt oli? Joutaa hänkin mennä. Kirottu tämä Hakunin talo oli, siitä lähtien kun Fransin isä myi talon vieraalle. Liikaa kuolemia.
Onneksi Frans oli saanut ostettua kotitalonsa takaisin, ja hyvä haltija rupesi taas sytyttelemään riihen pesään ladottuja halkoja. Fransin ei tarvinnut niitä itse sytyttää koskaan, vaan ne paloivat aina itsestään. Kun Hakuni oli vieraalla, talossa nähtiin usein mustiin tai valkoisiin pukeutuneita hahmoja, jotka jälkiä jättämättä vaelsivat ja katosivat kuin tyhjään. Kuolemantapauksissa, joita vieraan isännän aikana sattui useita, kuultiin enteitä. Porstuasta kuului raskaita tömähdyksiä, ja kun asiaa tutkittiin, mitään sellaista ei löydetty, joka olisi voinut aiheuttaa tömähdyksen. Muutamia päiviä myöhemmin joku sitten sairastui ja kuoli. Fiira alkaa pohtia, kuuluiko porstuasta mitään ennen Fransin, Kustaan ja Ellenin kuolemaa. Ei muistanut kuulleensa, mitä nyt Ida kolisteli asetellessaan märkiä mattoja kuivumaan. Silloin kyllä paukkui, kovastikin, mutta kyllä se Ida oli. Vai oliko?
Taitaa olla kirous palannut ja tappanut isäntäväen. Mihin hän nyt? Ja Toivo ressu. Tytöt menisivät Emmanuelin luo Helkylään, hän tietää. Ei hän jaksaisi, ei hänestä olisi, eihän talokaan hänen ollut. Mutta mökinpaikka ja tarpeet on heille Fransin kanssa pantu kirjaan. Fiira ottaa käteensä kuvan, joka oli otettu heistä, kun he olivat saaneet Hakunin takaisin sukuun. Oli se Frans komea mies nuorena, mutta hänet tahtoi, monien joukosta. Fiira istuu kauan kammarissaan, ei jaksa välittää mistään, ei siitäkään, että tuvassa on hiljaista. Lapset kai nukkuvat Idan kanssa.
Kirjoittaja Iines
